Haukena internetin kalaverkossa

Web 2.0:ksi kutsuttu ilmiö pyyhkäisee tsunamin lailla yli Suomen. Niin käyttäjät kuin mediatkin ovat havahtuneet internetin siirtymisestä uudelle aikakaudelle, jossa käyttäjien sisällöntuotanto ja verkostoituminen ovat kuuminta hottia. Kuluneen kuukauden aikana olen mielenkiinnolla seurannut median suitsutusta tästä trendistä.

Itse löysin sosiaalisten nettiverkostojen ihmeellisen maailman alkukesästä aloittaessani työt PR- ja konsulttitoimistossa. Siihen asti olin pitänyt niitä täysin harrastelijoiden puuhasteluna eli nörttien ja teinien leikkikenttänä. Olin väärässä. Totuus alkoi valottua minulle pikkuhiljaa.

Tutustuessani paremmin näihin uusiin palveluihin kuten Facebook, Flickr, Dopplr, Linkedin ja blogit, tajusin että kyse ei olekaan enää pelkästä puuhastelusta vaan näitä palveluja käytetään välineinä oikeassa elämässä ja työssä. Niinpä annoin itsellenikin luvan hurahtaa ja siitä se ajatus sitten lähti. Tällä hetkellä käytän kaikkia edellämainittuja palveluja ja olen koukussa, myönnän.

Välillä kuitenkin tuntuu tämänkin hienon idean menevän överiksi. Jotkut hamstraavat kavereita sadoittain verkostoihinsa. Ei se laatu vaan se määrä periaatteella. Toiset taas roikkuvat verkossa kaiken aikaa ja raportoivat Jaikuilla liikkeistään useita kertoja päivässä. Onko siinä sitten jotain väärää? Ei varsinaisesti. Mutta siinä vaiheessa kun henkilöllä alkaa olla 500 kasvoa naamakirjassa, niin voi jo kyseenalaistaa kuinka hyviä kavereita nämä kaikki ovat. Tutkimusten mukaan ihminen voi kuitenkin muistaa vain noin 200 henkilön ryhmän. Eli kaikkiin "kavereihin" tuskin tulee pidettyä minkäänlaista yhteyttä.

Jaikujen eli miniblogin avulla käyttäjät voivat lyhytviesteillä ilmoittaa kavereillensa missä milloinkin oleilevat ja mitä tekevät. Palvelun voi liittää myös älypuhelimeen, jolloin ei tarvita edes tietokonetta viestien välittämiseen. Tähän pakettiin kun lisätään vielä mobiilimese, niin kylläpäs on todella sosiaalinen olo!

Siinä vaiheessa, kun kaverukset istuvat saman pöydän ääressä viettämässä iltaa, kaikilla nenä kiinni luurissa tai läppärissä, voidaan kysyä: Ovatko sosiaaliset yhteisöt kääntyneet itseään vastaan? Mikäli aito läsnäolo "oikeissa" kohtaamisissa ja tässä hetkessä kärsii yhteisöistä, silloin käyttö on mielestäni mennyt överiksi. Tai puhumattakaan siitä, että aidot kohtaamisen korvataan sähköisellä välineellä. Henkilökohtainen vuorovaikutus on edelleen trendikästä.

Ikäsyrjintää autovuokraamoissa

Viimeviikolla vuokrasin auton eräästä nimeltämainitsemattomasta autovuokraamosta. Henkilötietoja virkailijalle selvittäessäni kävi ilmi syntymävuoteni 1986. Tällöin virkailija ystävällisesti ilmoittaa, että joutuu perimään minulta ylimääräisen maksun: nuoren kuljettajan lisän.

Nuoren kuljettajan lisä, mitä ihmettä! Kaikki alle 25-vuotiaat joutuvat maksamaan autoa vuokratessaan 17 € ylimääräistä sen vuoksi, että ovat alle 25. Eikö tämä, jos mikä ole syrjintää? Asiaa tiedustellessani virkailija selitti maksun olevan yleinen käytäntö alalla ja perustuvan vuokraamojen ja vakuutusyhtiöiden tilastoihin vahingoista. En epäile sitä, etteivätkö alle 25-vuotiaat aiheuttaisi prosentuaalisesti enemmän vahinkoja kuin muut kuljettajat. Mutta onko ikä oikea peruste periä lisämaksua muutaman töppäilijän takia?

Kolmen vuoden kaupassa työskentelyn ja oman empiirisen "tutkimuksen" perusteella voisin väittää, että eräs etninen vähemmistö varastaa tavaraa prosentuaalisesti valtaväestöä enemmän. Pitäisikö kaikille tähän vähemmistöryhmään kuuluvilta periä ylimääräinen maksu jo kauppaan saapuessa? "Osa teistä vie kuitenkin jotain, joten peritään nyt varmuuden vuoksi sitten kaikilta vähäsen." Siitäkös vasta haloo nousisi ja kauppiaita syytettäisiin rasismista.

Mielestäni maksut pitäisi laittaa, joko töppäilijöiden itsensä tai kollektiivisesti kaikkien autonvuokraajien maksettavaksi. Tämänhetkinen "kollektiivisesti" tietylle ikäryhmälle kohdistettu ylimääräinen maksu on selkeästi ikäsyrjintää ja täten sekä moraalisesti että oikeudellisesti kyseenalaista.