skip to main |
skip to sidebar
Web 2.0:ksi kutsuttu ilmiö pyyhkäisee tsunamin lailla yli Suomen. Niin käyttäjät kuin mediatkin ovat havahtuneet internetin siirtymisestä uudelle aikakaudelle, jossa käyttäjien sisällöntuotanto ja verkostoituminen ovat kuuminta hottia. Kuluneen kuukauden aikana olen mielenkiinnolla seurannut median suitsutusta tästä trendistä.
Itse löysin sosiaalisten nettiverkostojen ihmeellisen maailman alkukesästä aloittaessani työt PR- ja konsulttitoimistossa. Siihen asti olin pitänyt niitä täysin harrastelijoiden puuhasteluna eli nörttien ja teinien leikkikenttänä. Olin väärässä. Totuus alkoi valottua minulle pikkuhiljaa.
Tutustuessani paremmin näihin uusiin palveluihin kuten Facebook, Flickr, Dopplr, Linkedin ja blogit, tajusin että kyse ei olekaan enää pelkästä puuhastelusta vaan näitä palveluja käytetään välineinä oikeassa elämässä ja työssä. Niinpä annoin itsellenikin luvan hurahtaa ja siitä se ajatus sitten lähti. Tällä hetkellä käytän kaikkia edellämainittuja palveluja ja olen koukussa, myönnän.
Välillä kuitenkin tuntuu tämänkin hienon idean menevän överiksi. Jotkut hamstraavat kavereita sadoittain verkostoihinsa. Ei se laatu vaan se määrä periaatteella. Toiset taas roikkuvat verkossa kaiken aikaa ja raportoivat Jaikuilla liikkeistään useita kertoja päivässä. Onko siinä sitten jotain väärää? Ei varsinaisesti. Mutta siinä vaiheessa kun henkilöllä alkaa olla 500 kasvoa naamakirjassa, niin voi jo kyseenalaistaa kuinka hyviä kavereita nämä kaikki ovat. Tutkimusten mukaan ihminen voi kuitenkin muistaa vain noin 200 henkilön ryhmän. Eli kaikkiin "kavereihin" tuskin tulee pidettyä minkäänlaista yhteyttä.
Jaikujen eli miniblogin avulla käyttäjät voivat lyhytviesteillä ilmoittaa kavereillensa missä milloinkin oleilevat ja mitä tekevät. Palvelun voi liittää myös älypuhelimeen, jolloin ei tarvita edes tietokonetta viestien välittämiseen. Tähän pakettiin kun lisätään vielä mobiilimese, niin kylläpäs on todella sosiaalinen olo!
Siinä vaiheessa, kun kaverukset istuvat saman pöydän ääressä viettämässä iltaa, kaikilla nenä kiinni luurissa tai läppärissä, voidaan kysyä: Ovatko sosiaaliset yhteisöt kääntyneet itseään vastaan? Mikäli aito läsnäolo "oikeissa" kohtaamisissa ja tässä hetkessä kärsii yhteisöistä, silloin käyttö on mielestäni mennyt överiksi. Tai puhumattakaan siitä, että aidot kohtaamisen korvataan sähköisellä välineellä. Henkilökohtainen vuorovaikutus on edelleen trendikästä. 
Viimeviikolla vuokrasin auton eräästä nimeltämainitsemattomasta autovuokraamosta. Henkilötietoja virkailijalle selvittäessäni kävi ilmi syntymävuoteni 1986. Tällöin virkailija ystävällisesti ilmoittaa, että joutuu perimään minulta ylimääräisen maksun: nuoren kuljettajan lisän.
Nuoren kuljettajan lisä, mitä ihmettä! Kaikki alle 25-vuotiaat joutuvat maksamaan autoa vuokratessaan 17 € ylimääräistä sen vuoksi, että ovat alle 25. Eikö tämä, jos mikä ole syrjintää? Asiaa tiedustellessani virkailija selitti maksun olevan yleinen käytäntö alalla ja perustuvan vuokraamojen ja vakuutusyhtiöiden tilastoihin vahingoista. En epäile sitä, etteivätkö alle 25-vuotiaat aiheuttaisi prosentuaalisesti enemmän vahinkoja kuin muut kuljettajat. Mutta onko ikä oikea peruste periä lisämaksua muutaman töppäilijän takia?
Kolmen vuoden kaupassa työskentelyn ja oman empiirisen "tutkimuksen" perusteella voisin väittää, että eräs etninen vähemmistö varastaa tavaraa prosentuaalisesti valtaväestöä enemmän. Pitäisikö kaikille tähän vähemmistöryhmään kuuluvilta periä ylimääräinen maksu jo kauppaan saapuessa? "Osa teistä vie kuitenkin jotain, joten peritään nyt varmuuden vuoksi sitten kaikilta vähäsen." Siitäkös vasta haloo nousisi ja kauppiaita syytettäisiin rasismista.
Mielestäni maksut pitäisi laittaa, joko töppäilijöiden itsensä tai kollektiivisesti kaikkien autonvuokraajien maksettavaksi. Tämänhetkinen "kollektiivisesti" tietylle ikäryhmälle kohdistettu ylimääräinen maksu on selkeästi ikäsyrjintää ja täten sekä moraalisesti että oikeudellisesti kyseenalaista.
Pääjohtaja Kari Neilimon johtama Liiketoimintaosaamisen selvitysryhmä on julkaissut raporttinsa Lisää liiketoimintaosaamista korkeakouluista. Raportti käsittelee koko liiketalousosaamiskoulutuksen järjestämistä Suomessa. Tässä artikkelissa esitän oman näkökulmani selvitysryhmän ehdotuksiin ja suosituksiin.
Selvitysryhmän ehdotuksien ja suositusten suhteen olen asioissa hyvin samoilla linjoilla. Lapin yliopistoa koskevat suositukset:
"Lapin yliopiston liiketaloustieteellistä koulutusta on edelleenkin hyvä kehittää huomioimalla Lapin elinkeinoelämän erityistarpeet ja yliopiston omat erityisosaamisresurssit. Tällöin muun muassa matkailupainotteinen liiketaloustieteellinen koulutus ja tutkimus ja niiden kehittäminen on Lapin yliopistossa perusteltua. Lapin yliopiston ja Rovaniemen AMK esitys perustaa erityisesti matkailun ja elämysteollisuuden kehittymistä tukeva koulutus- ja tutkimuskeskus on kannatettava. Sen merkittävänä osana voi toimia ja kehittyä liiketoimintaosaamisen tutkimus- ja kehitystyö, jota tukee muun kuin tutkintokoulutusyhteistyön jatkuminen Oulun yliopiston kanssa." (s. 57)
Tällä hetkellä vallitsevassa korkeakoulupoliittisessa tilanteessa suositus on mielestäni hyvä Lapin elinkeinoelämän, Lapin YO:n ja koko maan korkeakoulu-uudistuksen kannalta. Suositus antaa Lapin yliopistolle mahdollisuuden profiloitua erityisosaamisalueillaan ja samalla edelleen kehittää sekä YO:lle, että elinkeinoelämälle tärkeää liiketaloustieteen koulutusta ja tutkimusta. Tällöin Lapin yliopiston tulee huomioida vahva liiketaloudellinen aspekti sekä suunnitellessaan että markkinoidessaan näitä koulutusohjelmia, jotta koulutukseen hakeutuu tarpeeksi liiketaloudellisesta osaamisesta kiinnosuneita opiskelijoita.
Toimenpiteiden oikeanlainen toteutuminen ja toivottujen vaikutusten aikaansaaminen edellyttää kuitenkin ennakkoluulotonta ajattelua sekä opiskelijoilta, yliopiston henkilökunnalta että elinkeinoelämältä. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että rakenteellista kehittämistä Suomen korkeakoulujärjestelmässä on tehtävä, jotta maamme kilpailukykyä voidaan parantaa kansainvälisellä tasolla. Keinoista ei kuitenkaan tunnuta pääsevän yhteisymmärrykseen. Tässä tilanteessa on kuitenkin haettava uudenlaisia ratkaisuja koulutusjärjestelmän kehittämisessä. Pelkkä muutosten vastustaminen ei vie meitä eteenpäin. On katsottava tulevaisuuteen pidemmälle kuin vuoden tai kahden päähän ja ennakoitava tulevia tarpeita ja yhteiskunnan muutoksia. Nämä seikat huomioon ottaen työryhmän suositukset vaikuttavat perustelluilta. Jos tämä malli ei tyydytä, niin sitten on keksittävä parempi!
Selvitysryhmän suositus tradenomi-koulutuksen (alempi AMK) 3-4 %:n supistamiseen (s. 56) on mielestäni melko varovainen. Kannatan kuitenkin selvitysryhmän ehdotusta ylempien AMK-tutkintojen määrän lisäyksestä 180-220 paikalla vuoteen 2012 mennessä. Ylempi AMK-tutkinto puolustaa paikkaansa vastaamalla koulutustarpeeseen työelämän lähtökohdista, kun taas KTM-tutkinnon lähtökohdat ovat akateemisessa yliopistossa. Näin ollen säästetään myös koulutusresursseja, koska ylempi-AMK suoritetaan yleensä työn ohella, työsuhteessa ja paljolti etäopiskeluna.
Ylemmästä AMK-tutkinnosta huolimatta myös KTM-tutkintoa tulee kehittää vastaamaan paremmin työelämän tarpeita mm. lisäämällä korkeakoulujen yhteistyötä yrityselämän ja julkisen sektorin kanssa, kuten selvitysryhmä ehdottaakin (s. 60). Resurssien tehokkaampi hyödyntäminen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä parantamalla on toivottavaa, mutta koulutusohjelmien sisällöt on silti pidettävä selkeästi erillään.
Erityisen ilahtunut olen parannusehdotuksista opetusresursseissa oppilasmääriin nähden. Niin sanottuun huippuyliopistohankkeeseen suhtaudun hieman kriittisesti. Poikkitieteellistä tutkimustoimintaa ja koulutusta tulee mielestäni kehittää myös HSE:n, TaiKin ja TKK:n välilllä, mutta onko "huippuyliopisto" siihen ainoa oikea ratkaisu? Voisiko innovaatioiden syntymistä edesauttaa esimerkiksi luomalla uusia tai laajentamalla IDBM:n (International Design Business Management) kaltaisia poikkitieteellisiä koulutusohjelmia?
